Aika mökillä oli kuin seisahtunut. Tuoksu muistutti hellepivistä, kellokin oli kesäajassa. Jostain syystä ensimmäisellä mökkireissulla keväisin löytää aina kuolleen linnun. Viime vuonna se oli saappaassa ja sitä edellisenä kesäkeittiössä vanhassa lasisessa säilyketölkissä, nyt nurkassa kuistilla. Oikeastaan linnusta oli jäljellä enää vain siipi ja kasa höyheniä, mitä lie lopulle tapahtunut.
Illalla paleli. Vaikka lämmitin takkaa ja laitoin patterit päälle, oli tuvan seinustalla vain kahdeksan astetta. Koko talven kylmänä seissyt mökki lämpiää hitaasti. Petitvaatteet olivat viileitä, kääriydyin niiden alle kahdessa vaatekerroksessa, villasukissa, lapasissa, pipossa ja kaulaliinassa.
Minua ei oikeastaan koskaan pelota luonnon keskellä. Tänä yönä huomasin kuitenkin liiketunnistinvalon menevän mökinkulmalla päälle ja pois. Mietin mikä siellä mahtaa kulkea. Varmasti tuuli heilutteli männynoksia, mutta entäs, jos se olisin varas? Ovikin oli jäänyt lukitsematta.
Jätin television päälle ja menin peiton alle. Nukahdin. Aamulla televisio oli sammunut ja minulla oli kuuma. Tupa oli vihdoin lämmennyt.
Keitin kahvia ja söin jälkiuunileipää. Ohutta ja kovaa. Sellaista, jota ei saa edes leikattua puoliksi.
Sitten laitoin isän kumisaappaat jalkaan ja kävelin metsään. Kävin kaikissa lempipaikoissani. Suolammella. Venepoukamassa. Kuljin sinne, tänne. Yhden kauniin metsäkaistaleen oli aukkohakkuu syönyt. Sellaista se on.
Satoin rätin kokoisia hiutaleita. Vielä eilen oli kevät.
Tuijotin venepoukamasta jäälle. Se lähtee ehkä kahden kuukauden päästä. Sulaa ensin rannasta ja lohkeilee isoiksi lautoiksi, sitten pienimmiksi, lopulta hileeksi. On rauhoittavaa istua laiturilla tökkimässä jäämurskaa kepillä, vaikka onkin aikuinen.
Kuljin kuusimetsän kautta takaisin mökipihaan. Suurten puiden alla ei ollut enää lunta, sammal oli syvänvihreää.
Menin mökkirantaan vaikka olin aluksi ajatellut, että en menisi sinne ollenkaan. Ehkä siksi, että se olisi liian haikeaa. Saunan seinustalla olivat halot sievässä rivissä kuivumassa. Ylempänä riippui rähjäinen onkivapa. Hyvällä tuurilla sillä saa särkiä laiturinnokasta, joskus ehkä ahvenenkin.
Pienen varastoleikkimökin ovi oli lukossa, enkä saanut sitä auki avaimella. Kirvestä ei löytynyt kuistille jääneestä vanhasta arkustakaan, siellä olivat vain kalaverkot. Mietin, miksi isä oli jättänyt ne siihen? Kalaverkot pitäisi säilyttää lukkojen takana. Ajattelin, että veisin arkun kotiin. Se oli siniseksi maalattu ja sievästi kulunut, sopisi meidän olohuoneeseen.
Tuijotin sisään saunakamarin ikkunasta. Sielläkin aika oli paikallaan, vaikka kuulin selvästi kellon tikittyksen oven läpi. Sellaista ääntä olen aina pitänyt rauhoittavana.
Lopulta seisoin laiturilla. Järvi oli paksussa jäässä. Istuin laiturin päähän ja laitoin jalkani jään päälle. Kesällä siinä heilutettiin varpaita vedessä, tietenkin. Sudin jään pintaa jaloillani, lumipeitteen alla se oli kirkasta ja sileää. Jos tuohon hakkaisi avannon, siinä menisi aikaa.
Ajattelin hetken, millaista olisi kulkea jään päällä vastarannalle. Noin vain nousisi siitä seisomaan, ja kulkisi. Mutta enhän minä sellaista tee.
Menin takaisin mökkiin. Pakkasin vähät tavarat kassiin, tyhjensin jääkaapin, jätin kuivat elintarvikkeet kaappiin odottamaan ja lakaisin hieman. Takan edustalla oli mustaa nokea ja puusilppua, muuten oli siistiä.
Napsutin sähkön kiinni ja panin oven lukkoon. Avainta säilytettään ovilaudan päällä. Myöhemmin piti vielä tulla tarkistamaan, että sähkö oli varmasti pois ja oli lukossa. Sitten kuljin pienen matkan metsätietä autolle ja ajoin kotiin. Metsätien vastasataneella lumella oli helppo ajaa. Maantiellä valkoinen lumi oli muuttunut harmaaksi sohjoksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti